Siirry suoraan sisältöön Siirry etusivulle

Tietopaketti – Jakelutyöllä on pitkä historia

Jakelutyö on Postin tärkeimpiä tehtäviä

Postinkuljettajan Wiraan-Kirja eli postitalonpojan palvelussopimus vuodelta 1804. Asiakirjan nojalla Henrik Tuomaanpoika Tuomola Hattulan pitäjän Kouvolan kylästä "on otettu ja asetettu olemaan Postinkuljettaja".
Postinjakelua vuodesta 1638

Jakelutyö on postin vanhimpia ja näkyvimpiä työtehtäviä. Se sai alkunsa, kun postilaitos levisi Suomeen 1638. Siitä alkaen postinjakajan tehtävänä on ollut toimittaa posti perille luotettavasti ja aikataulussa. 

Postitalonpojat olivat ensimmäisiä postinkantajia Suomessa. He saivat työstä palkkioksi erilaisia etuuksia, mutta virkapukuja heillä ei ollut.
Talonpojalta toiselle

Ensimmäisiä postinjakajia Suomen alueella olivat postitalonpojat, joilla oli vastuu postin kuljettamisesta harvaan asutussa ja pinta-alaltaan suuressa maassa. Ruotsin kuningaskuntaan syntyi postitaloihin perustuva etappijärjestelmä, jossa lähetyksiä kuljetettiin lyhyitä välimatkoja talojen välillä. Työ oli vaativaa, sillä lähetysten oli kuljettava sulavasti vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta.

Työhön liittyi myös vaaroja, sillä metsäisessä Suomessa postinkantajaa vaanivat villieläimet, pimeys ja pakkanen. Postiryöstöt olivat harvinaisia, mutta niitäkin tapahtui. Postin viivästymisestä tai turmelemisesta saatettiin rangaista esimerkiksi raipaniskuin. Postitalonpojaksi kannatti kuitenkin ryhtyä, sillä työn vastineeksi oli tarjolla verohelpotuksia ja vapautus sotaväenotoista.

Eckerön, posti- ja kestikievaritalo valmistui vuonna 1778. Kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan, kestikievareista tuli postin kannon solmukohtia.
Kestikievarit olivat aikansa viestinnän keskuksia

Venäjän keisarikunnassa postia kuljettivat tehtävään palkatut posteljoonit. Kun Suomi liitettiin osaksi Venäjää 1809, levisi posteljoonijärjestelmä myös tänne: viimeisen kerran posti kulki talonpoikien käsissä vuonna 1846. Uusi jakelujärjestelmä rakentui kestikievariverkoston varaan. Kestikievareista tuli viestinnän solmukohtia, joiden kautta lähetyksiä saattoi lähettää ja vastaanottaa.

Kaupungeissa posti jaettiin postikonttoriin, josta vastaanottajan oli se noudettava. Kotiin jakelua ei vielä tunnettu, eikä sille ollut varsinaisesti tarvettakaan, sillä keskiverron suomalaisen lukutaito oli heikko ja kirjoitustaito sitäkin huonompi. Postimaksut olivat korkeita ja vain harvalla oli varaa kirjeiden lähettämiseen.

Postinkantaja poseeraa komeassa virkapuvussa 1800-luvun lopulla. Kuvan on ottanut Valokuvaamo Daniel Nyblin Helsingissä.
Luku- ja kirjoitustaito lisäsi jaettavan postin määrää

Koulutuksen kehittyminen 1800-luvun mittaan takasi, että yhä useampi suomalainen oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Teollistumisen myötä viestintäverkostot kehittyivät ja laajenivat. Kirjeiden ja sanomalehtien määrä moninkertaistui. Samalla muuttui postinkantajan työ.

Maalaiskirjeenkantaja matkalla Sodankylää kohti kesällä 1929. Maaninkiojan silta oli hyvä paikka pitää taukoa ja hörpätä raikasta vettä.
Jakelutyö yhdisti maaseudun kaupunkeihin

Säännölliset postilähetykset maaseudulle alkoivat 1890. Postin palvelukseen palkattiin maalaiskirjeenkantajia, jotka taivalsivat postilaukkunsa kanssa maatalosta toiseen. Työ oli raskasta ja kävellen taitettavat matkat pitkiä. Maalaiskirjeenkantaja kantoi mukanaan postimerkkejä ja vaakaa, mikä toi lähetyspalvelut syrjäseuduille. Maalaisjakelijat olivat yleensä paikallisia tai lähialueen pitäjistä palkattuja henkilöitä. Ensimmäistä kertaa jakelutyöhön palkattiin myös naisia. 

Auton merkitys jakelutyön välineenä alkoi kasvaa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Autoista oli apua erityisesti maaseudulla, vaikka polkupyörä säilytti pitkään asemansa postinjakajan luotettavana apulaisena. Postinjakaja jakaa sanomalehtiä 1970-luvulla.
Kusti polkee ja autoilee

1900-luvulle tultaessa jakelutyö oli muuttunut oikeaksi ammatiksi, ja postinjakajasta oli tullut tärkeä osa modernia yhteiskuntaa sekä sen tuottamia palveluita. Työ kehittyi edelleen uusien teknologioiden vanavedessä. Polkupyörä ja jakelukärryt nopeuttivat ja helpottivat postinjakelua ja myöhemmin postinkantaja pääsi istumaan myös auton rattiin.

Autosta tuli tärkeä työkalu erityisesti maaseudulla ja omakotialueilla jaettavan postin jakamisessa. Kaupungeissa jakelutyö oli edelleen kätevintä suorittaa lihasvoimin. Myös vaatetuksen käytännöllisyyteen alettiin kiinnittää huomiota. Postitalonpoika jakoi kirjeitä omissa pellava- ja turkisvaatteissaan, mutta nykypäivän postinkantaja pukee päälleen säätä ja kulutusta kestävät tekniset työasusteet.

Postinjakaja Eija-Liisa Rönnberg jakoi postia jakelukärrystään Vantaalla kesällä 2005.
Apuvälineet keventävät työtaakkaa

Työvälineiden sähköistyminen helpotti jakelutyötä 2000-luvulla, sillä se kevensi postinkantajan taakkaa ja nopeutti jakelutyötä. Toisaalta sähköistyminen on vaikuttanut jaettavan postin määrään. Kun lähetyksiä on aikaisempaa vähemmän, mutta jakelureitit pysyvät saman pituisina, kasvaa yksittäisen kirjeen tai paketin hinta. Jakelutyössä tämä johtaa työn tehostamiseen ja jakelupäivien vähenemiseen. Yhä useampi postinjakaja on osa-aikaisessa työsuhteessa. 

 

Postin varhaisjakajat lähdössä töihin Helsingin Käpylässä lokakuussa 2018.
Modernia maailmaa ei olisi ilman postinjakajia

Postinjakajat ovat suhtautuneet työhönsä ylpeydellä jo lähes 400 vuoden ajan. Syytä onkin, sillä tiedonvälityksen ja modernin yhteiskunnan kannalta postinkantajien rooli on ollut ja on edelleen merkittävä. Ilman postinjakajia maailmamme näyttäisi tyystin erilaiselta. 

Takaisin ylös