Toukon kirje Helylle 25.1. 1990

Laakso 25.1.1990

Hei Heikkä,

edellinen sinulle kirjoittamani kirje makasi tuossa pöydän nurkalla usean päivän. Panttasin sitä tuttavalleni Göranille, joka on luvannut hoitaa postiasiani, mutta siinä vaiheessa omilta kiireiltään joutanutkaan kolmeen päivään käymään.

Nyt on vuorostaan Kaijalla ohjelmallinen viikonloppu, joten minulla on iltapäivän vierastunnit käytettävissäni, ja koska olen varsin vireässä kunnossa, käyttelen kynää, vaikkei mitään ihme uutisia olekaan kerrottavana. Paitsi että pitkä 10 vrk tippapullovaihe loppui toissapäivänä ja voin taas ruveta harjoittelemaan aktiivisempaa liikkumista. Edistyminen on ollut nopeampaa kuin oli ensimmäisellä kerralla, mikä luonnollisesti tuntuu mukavalta. Mutta pitänevät kuitenkin tarkkailtavana ainakin pari viikkoa vielä, kun päivittäiset lääkeannokset ovat edelleen isot.

Kyllähän ne täällä huolta pitää, joten on varsin turvallinen olo. Ja mitä vaan pikku ongelmaakin tulee, sen voi jättää hoiturien haltuun. Niissä on muuten monenmoista tyyppiä, joku jonka alkuun luulee mukavaksi, voikin osoittautua ajan oloon mahdottoman hankalaksi ja päinvastoin. Jonkun kanssa ei muussa elämässä ikuna haluaisi joutua tekemisiin, mutta täällä tullaan kummasti juttuun viikkokausia. Sama pätee tietysti potilaisiin. Kuolemantapaus samassa huoneessa ei ole vieläkään luonnollisesti ihan yhdentekevä juttu. Viime yönä sattui kohdalleni jo viides täällä oleskeluni aikana. Mukavantuntuinen hiljainen mies, joka vaikutti varsin hyväkuntoiselta. Käveli vielä illalla tuolla käytävällä, mutta aamuyöstä alkoi vaikea kohtaus, joka sitten voitti. Eiväthän nuo tapaukset piristä, mutta on se jotenkin metkaa, että toisten, useimmiten vielä huonokuntoisempien potilaiden kanssa kohtalonsa jakaminen on olevinaan helpompaa kuin jos muut olisivat terveitä. Sitä ollaan ikään kuin vähemmän syyllisiä yhdessä.

Hauskempiin asioihin: Olen aina ollut perso Runebergin tortuille – tai leivoksille, miksi niitä nyt sitten nimitetäänkin. Tuli Kaijan kanssa puheeksi toissapäivänä, hän kun sanoi niitä jo olevan kaupoissa. Sovittiin, että hän eiliseksi tuo oikein termoskahvit ja näitä paakkelseja ja törsätään kunnolla. Niin tehtiinkin, hyviä kun olivat, ahmin kaksi ja mahani oli pullollaan, kun päivällinen heti neljän jälkeen tuli sisään.

Kuinka ollakaan, naapurini Hannu Fredrikinkadulta, joka hoitelee kotona ollessani ruokaostoksistani, tuli myös ajatelleeksi, että jos vaikka menis piristämään vanhaa pappaa kunnon kahvilla ja Runebergin tortuilla, ilmestyi iltavierailulle, ja taas syötiin, elikkä tuli sitä sorttia vähän liian kanssa yhdelle päivälle. Mutta syöminen nyt sattuu olemaan tämän ikäkauteni intohimoja, jos niin voi sanoa. Johtunee ainakin osittain varmaan siitä, että tupakanpoltto jäi pois jo yli kolme kuukautta sitten.

Parta minulla edelleen on ja vähän liiankin pitkä jo, mutta olen päättänyt antaa sen rehottaa kotiinmenoon asti, ehkä siitä eteenkin päin.

On se metka ”tyyppi” tuo meidän Kaija. Katselin hänen ilmeitään eilen kun hän luki tärkeänä Ilta-Sanomain otsikoita sänkyni jalkopäässä. Nenän juureen on ilmestynyt ihan uudenlaisia juonteita, joiden syytä tai tulkintaa on vaikea löytää, jos nyt kohta tarvinneekaan. Omista suosikkikirjoistaan, joita on kuluneitten viikkojen aikana tuonut luettavakseni paljastuu toistuvasti tietty elämän raadollisuuden ja kurjuuden hekumointi, elikkä saa sen vaikutelman, ettei hänen tavoitteensa ole harmonian saavuttaminen, vaan jonkinlainen taisteluasenteen ylläpitäminen, haasteiden kalastaminen ja niissä itsensä mittaaminen. Hänen viihtymisestään Mikko Vuorisen loppuelämän kumppanina oli ilmeisesti paljon juuri tätä tarvetta antaa näyttöä omasta pätevyydestään ja onnistumisestaan siinä missä useimmat muut naiset epäonnistuisivat. Varsin suorasukaisesti hän tämän paremmuutensa myös tuo julki mutta en lainkaan epäile hänen vilpittömyyttään uskossa itseensä.

Viimeksi mainitsin hänen Mikolle rakentamastaan kultaisesta jalustasta. Nyt kun toinen ei enää ole läsnä todistamassa päinvastaista, hän voi parhaansa mukaan rakentaa kuvaa menneestä luovan grafiikan nerosta ja poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, näyttelyjen mestarista ja ainutkertaisesta opettajapersoonallisuudesta. Varmastikin minun mielipiteessäni on joukossa kateutta, mutta siltikään en kokenut Mikkoa erikoisnerona, lahjakas varmasti ja vahva ammattitaito hallussaan näyttelysuunnittelijana 50- ja 60-luvun malliin, mutta muuten persoonana aika lailla keskiverto juoppolalli.

Tätä en Kaijalle tohtisi sanoa, hän melko varmasti ottaisi sen tarkoituksellisena loukkaamisena, vaikka päinvastoin toivon hänen pärjäävän mahdollisimman hyvin. Tosin hän pohjimmaltaan voi olla samaa mieltä, mutta meillä ihmisillä on nyt itse kullakin jonkinmoinen tarve nostaa ”kissan häntää”, ja hänellä on nyt tilaisuutensa rakentaa myytti.

26.1. Osaapa olla tuisku ulkona. Kelpaa meikäläisen kun ei tarvitse mennä sinne. Kaijalla on perunkirjoitus tänään, joten hänkin voi hyvällä omallatunnolla jäädä kotiin. Useimmiten hän koiranilmallakin lähtee sisukkaasti liikkeelle, vaikka ei olis pakkoa.

Tämän kirjeen postitus voi taas jäädä yli viikonvaihteen, mutta eipä ole kiire.

Monet terveiset Touko