Sukulaisen lohdutuskirje miehensä menettäneelle nuorelle äidille 1979
Mieheni kuoli yllättäen vuonna 1979 tyttäremme ollessa pieni. Tämä kirje huokuu myötätuntoa ja siitä suurta lohtua jatkaa elämääni.
Tampere 26.3.-79
Mervi kulta,
Sinua on kohdannut suuri suru. Otan osaa suruusi. Sinulla on nyt varmaankin sellainen tunne, että et jaksa elää. Ymmärrän ja tiedän, että näin on.
Sinun on yritettävä kaikin voimin. Sinulla on se kultainen pienokainen, hänen takiansa sinun kannattaa taistella surusi kanssa. Sinulla on kultaiset vanhempasi, he ovat apunasi ja turvanasi, samoin tietysti Maurin vanhemmat. Heille myös ainoansa kuolema oli raskas isku. Kaikki yhdessä jaksatte paremmin.
Tuntuu siltä, että Sinulle elämäsi matkalla on parempi, että tämä lapsukainen on tyttö. Poika paremminkin tarvitsee isää, varsinkin suuremmaksi tultuaan. Kyllä tämäkin tapaus on kysymysmerkki. Miksi näin piti tapahtua, mikä tarkoitus tällä on?
Jos tämä olisi ollut tapaturma, sen aivan kuin paremmin ymmärtäisi, mutta kun noin nuori ihminen tällä tavalla täytyy lähteä ja jättää elämä. Tekin olitte juuri alkaneet elämän yhdessä ja se oli kauneimmillaan ja yhtäkkiä toinen otetaan pois, se on sanomattoman ikävää.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Mielestäni ei se aivan paranna, mutta ajan kuluttua on helpompi elää. Sinä Mervi pieni, et jaksaisikaan, jos elämä olisi aina samanlaista kuin se nyt tuntuu. Yritä jaksaa ja kestää, ennen kaikkea lapsesi takia.
Olen itkenyt kanssasi.
Ulla
Muistan aina kun olit muutaman vuoden vanha. Olimme Joensuussa. Kannoin sinua sinne rantaan. Mielestäni olit hyvin sylissäni, sanoit, että pidä lujasti kiinni minusta. Olen nytkin ajatuksissani pitämässä kiinni, että jaksaisit elää.