Toukon kirje Kaijalle 17.6.1962

17.6.62

”Boa taar” sanotaan täällä ja se tarkoittaa samaa kun Espanjan buenos tardes eli ehtoopäivää.

Kävipä hassusti vanhalle, jonka muisti ei toimi, kun rupesin valikoimaan rantapalstaa. Pidin kovasti mielessä, että Estorilissa on suomalaisia ja päätin karttaa sitä, mutta menin ojasta allikkoon tullessani tänne Sesimbraan ja kaiken lisäksi ihka samaan hotelliin, missä asuu kotimaani seuramatkat. Portieerityttö hyvin iloisesti ilmoitti, että täällä on paljon muitakin suomalaisia ja hyvin huomaavaisesti oli järjestänyt huoneeni oman heimon naapuriksi. No toistaiseksi ei kukaan ole arvannut, eikä lyöttäytynyt juttusille, totesin ilokseni, että mulla ei ole yhtään suomalaista vaatekappaletta, ja senkin kestää kun marimekkoja pungertaa pitkin rantahietikkoa, mutta kun sitte joku yht’äkkiä juoksee yli ja huutaa täyttä kurkkua: Voi jumalauta kun tuuli vie palloa sivuun, ja kun oleskeluhuoneen pöydällä komeilee Apu ja Kuvaposti, niin se jo etoo.

Kaikkialla täällä vieläkin hienoimmissa paikoissa palvellaan ihanteellisen mallikelpoisesti ja tavattoman nopeasti. Nyt mä sain istua ja odottaa kauan. Olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua ja tarjoilijoitten tehdä muuta. Sitten naapuripöydässä oleva tukeva setä joka ilmeisesti on paikkakunnan silmäätekeviä kutsui ravintolan kaikkein ylimmän pöytäänsä ja sanoi että tässä vieressä oleva herra on jo odottanut ”muito tiempo” – hyvin kauan. Ja silloin tuli vauhtia, varjelkoon! Tulivat isot ja pienet ja palveltiin portugesiks ja ranskaks ja englanniks ja mä olin ihan cool – niin kuin suomalaiset sanoo. Se oli kiva tilanne. Ja ruoka oli taas vallan ihanaa. Ruuan päälle mä menin ulos terassille juomaan kahvit ja sitte tuli yks suomalaisten lauma kylältä ja Rosvo-Roope kaikui: - ja se yö oli ihmeellinen… pellavatukat tuulen tuivertamina, marimekot vemputtaen ja herrojen lökäpöksyt hoiperrellen. Että mua inhotti ja hävetti kun mä seurasin muitten ihmisten ilmeitä. Muttei suomalaiset nähnyt mitään, ne on niin rentoja ja estottomia. – No, se siitä. Nämä lähtee huomenna ja sit tulee uus entistä virkeämpi sakki vielä samana päivänä. Anna mun kestää!

Olen kierrellyt lähiseutuja. Sintra Lissabonin pohjoispuolella ylhäällä vuoristossa oli kerrassaan erinomainen ja aito, Capo da Roca Euroopan läntisin piste vaikuttava Atlantin valtavien kuohujen myllerryksessä, Cascais-Estoril-Lissabon kuin parasta Rivieraa.

Toissa päivänä vihdoin tuli ent. opettajani Berlizistä – Cardoso. Hän oli morsiamineen ajanut Lambretalla koko matkan.

Vuorenseinämä nousee mustana merestä. Puhtauttaan hohtavat valkoiset alkuasukkaitten talot rinteellä yrittävät nukkua. Täysikuu kuvastelee rannattomassa meressä, kalastajien veneet keinuvat isona rykelmänä lahdella ja yömainingit kohahtavat rantahiekkaan kuin anteeksipyydellen, kun ne eivät pysy tahdissa levysoittajan tangon kanssa. Kas kun rakkaille suomalaisille pidetään läksiäistansseja hotellissa ja aina välillä esitetään portugalilaisia kansantansseja niin kuin vain turisteille voidaan.

Sitä ”kulttuurin” suuruutta ja ihanuutta! Kyllä minäkin sitte jo viikon päästä Madridissa, mutta ei sais täällä, missä mahtava meri on luotu hallitsemaan. Meri, joka panee ihmiset pukeutumaan mustiin…

Terv. Touko